En minä Malesiaan ruoan vuoksi menisi, enkä kauppakeskukseen

Mikäli siis on niin, että pääsin tänään kosketuksiin aidon malesialaisen ruoan kanssa. Aidon kauppakeskuksen kanssa pääsin, sen tiedän.

Minä en pidä kauppakeskuksista. Minä pidän kaupungin keskustoista. Minä vastustan kauppakeskuksia. Ja sitten joskus kuitenkin menee käymään niin kuin tänään kävi ja menin viettämään pienen perheeni kanssa laatuaikaa Ylöjärvelle Kauppakeskus Eloon. Mikä älynväläys se mahtoi olla?

Mutta kas, syyllisen on löydyttävä ja syyllinen löytyykin. Sehän oli kuin olikin Suuri Rakkauteni, joka tokaisi aamusella tahtovansa mennä mieluummin kauppakeskukseen kuin kaupungin keskustaan. Hänellä on nimittäin se erikoinen luulo, että kauppakeskus tarjoaa asiat kompaktimmin kuin kaupungin keskusta. Hän väittää Tampereen keskustaa raskaaksi ostelijan kulkea. Hän sanoo, että Tampereen keskustassa kaikki kaupat on piilotettu ja kaikkialle on pitkä matka. Jaa, mutta tuon viimeisen saatoin todeta itse. En myönnä. Voi siinä jotain perääkin olla, mutten suostu uskomaan kuitenkaan. No SR se minulta kysyi, kannattaisiko sinne Kauppakeskus Veskaan mennä. Kerroin, että siellähän nyt ei ole yhtään mitään. Ehdotin itse hänelle Ideaparkkia. Se nyt oli ihan vihon viimeinen teko minulta. Miksi tein sen? Joka tapauksessa hän oli kuitenkin se, joka jotenkin kavalasti hypnotisoi minut kauppakeskusajatukseen heti aamulla kun olin herkimmilläni.

Työpäivän aikana alitajuntani ehti käsittääkseni käsitellä asiaa, koska noudettuani SR:ni tein välittömästi ehdotuksen. Jos hän kerran kovasti haluaa, voisimme mennä Veskaan koko perhe. Hän hämmentyi tästä kuten minäkin. Niinpä muutaman erikoisen ajatusjuoksun jälkeen päädyimme huutavan lapsen kanssa Ylöjärvelle kauppakeskus Eloon.

SR totesi matkalla, että jos kerran kauppakeskukseen mennään, niin sitten täytyy mennä syömään ja herkuttelemaan. Minä olin ajatellut, että hän haluaa ostaa itselleen jotain päälle pantavaa. Hän kävi KappAhlissa puhumassa puhelimeen minun ollessa kiukuttelevan kakaran kanssa kaupassa tahi käytävällä. Minä käväisin KappAhlissa ja hän oli kitisevän lapsen kanssa käytävässä ja urheilukaupassa. Hän meni yksin nauttimaan Intersportin annista ja minä vein kiljuvan lapsen ulos. Tähän kaikkeen kului ehkä noin 9,5 minuuttia. Takakaarelle vääntäytynyt, itkevä lapsi rauhoittui pihalla niistettyään kiiltomadot paidalleen, koska en ollut varautunut nenäliinaan. Enkä kauppakeskukseen.

Päätimme toteuttaa kauppakeskusmatkailun huipennuksen ja menimme valitsemaan kahdesta ravintolasta, mexicolaisesta tai malesialaisesta, toisen. Ragu’s Wok & Grill tuli valintamme kohteeksi. Sinne hieman himoitsinkin. Ravintolassa ei ollut muita, mikä oli lapsukaisemme mielentilan huomioon ottaen Miellyttävä Asia.

Ravintola oli aika askeettinen ja jäi hieman naapurihuoneiston Pancho Villan varjoon, vaikkei sielläkään montaa asiakasta näyttänyt oleva. Eipä ollut koko kauppakeskuksessakaan. Pidämme eksoottisesta ruoasta eikä tulisuuskaan ole pahitteeksi. Tilasimme jo paremmalla tuulella olevalle varhaislapsellemme lasten nuudeliwokkia ja itsellemme päivän tarjouksen mukaan keltaista currya kanalla ja nuudeleilla. Lisäksi vielä superherkkua – katkarapusipsejä. Ravintolassa oli lapsille piirustusvärkkejä, mikä oli oikeinkin kiitettävää. Palvelu oli ihan ystävällistä, muttei mitenkään erikoista. Lapsen ruoka tuli pyydettäessä ihan ripeästi, aikuisten sapuskat samoin. Varmistin vielä tarjoilijalta lapsen ruoan tultua, että tulihan varmasti myös rapusipsitilaus kirjattua listaan. Juu juu, kuului hymyssäsuin annettu vastaus. Sipsejä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Ruoka-annokset olen iloksenne kuvannut sekä salamavalolla että ilman, kumpi nyt sitten enemmän oikeutta annoksille antaakaan. Päättäkää itse.

Edempi annos on minun, takana oleva on lapseni. Siis annos. SR:ni annos maksoi 13 € kuten minunkin, mutta oli merkittävästi pienempi kuin minun annokseni. Hän ei voinut kuitenkaan ottaa minulta lisäystä, koska olin pyytänyt annokseeni lisää tulta. Me aikuiset söimme ateriamme kokonaan, vaikka ne eivät maistuneet miltään. Ainoa maku, mikä ruoasta erottui, oli tulisuus, eikä sekään ollut maku vaan tunne. Mielestäni hyvässä tulisessa ruoassa on myös makua, ei se tulisuus ole mikään itseisarvo. Varhaislapsemme osaa muutamia sanoja ja hän sanoi ”kuumaa” eikä syönyt paljoakaan. Siis oli hänenkin annoksensa liian tulinen hänen makuunsa, vaikka hän maustettua ruokaa normaalisti vetää kuin aikamies.

Kolmen hengen sapuskat, lasi maitoa, kaksi lasia Pepsi Maxia, ei rapusipsejä. Kokonaishinta edellä mainitulle paketille 38,50 €. Minusta se oli tästä elämyksettömyydestä hirveän paljon. Tuolla hinnalla keittää kotona melkoisen monta annosta nuudelia, pilkkoo sekaan kolme sentin kokoista kuutiota kuivaa kanaa, kolme siivua kurkkua, siivun kesäkurpitsaa sekä kolme pientä vetistä parsakaalin palaa per annos ja räjäyttää päälle chilimaustepurkin.

Olemme käyneet kerran ennenkin Elossa, tunnustan sen tähän loppuun, ja silloinkin kävimme Ragussa. Tämänpäiväisen käyntimme jälkeen muistimme, että taisimme viimeksi todeta ravintolan tasosta samaa. Miksei ihminen opi? Jos vielä joskus elämässäni tulen menneeksi Eloon, en taatusti tule menneeksi Raguun. Oli siellä Elossa Ragun ja Panchon lisäksi myös tyhjä kiinalaisthaimaalainen, jossa näytettiin tarjoilevan sushia (kiinalaista vai thaimaalaista, sitä ei tarina kertonut) sekä siipiin keskittynyt Siipibaari. Seuraavaksi menisin niistä toiseen jos menisin. Ehkä pelaisin varman päälle ja menisin mättämään 20 siipeä. Ehkäpä kuitenkin pelaan oikein tosissani varman päälle... saan minä siipe(e)ni muuallakin kuin kauppakeskuksessa. Ehkäkylläjoo, eikö niin?

PS. Ovatten kaikki kovasti aina Tammelantorin pikkuruista Ragua kehuneet. Voin minä sen vielä kokeilla, mutta sitten saa riittää.   

Matkalla Abilaan

Karseus. Fiilinki on kuin alkaisi kertoa vitsiä, josta ei muista juonta ja silti on pakko kertoa. Suuri Rakkauteni, lainaan häntä täysin vääristellyin sanoin kun en juonta tarkalleen muista, kertoi erään koulutuksen jälkeen ongelmasta, joka meitä kaikkia toisten miellyttäjiä vaivaa. Luulen, että suurin osa meistä ihmisistä on miellyttäjiä. Kukin haluaa, että toisten mielikuva itsestä on hyvä ja haluaa, että muilla on mukavaa. Ja sitten kun sellaisiatällaisia tosimiellyttäjiä sattuu samaan porukkaan, niin kellään ei enää olekaan mukavaa, vaan kaikilla muka mukavaa.

Siinä esimerkissä on seurue, johon kuuluu vaikkapa neljä luonnollista henkilöä. He ovat Kelly Thornton 75 vuotta, hänen kaksospoikansa John ja Adam Thornton, päivää vaille 50 vee molemmat, sekä Adamin 28 vuotias tytär Amanda Siers. Kelly on saapunut toiselta puolen amerikkalaisten maata Ohioon viettämään poikastensa viisikymppisiä. Hän on inansa rasittunut matkasta, mutta ihan reippaalla mielellä. Päivää vaille viisikymppiset pojat haluaisivat kovasti, että äiti tekisi heille friteerattua kanaa isoisoäitinsä reseptin mukaan. He kuitenkin tietävät äitinsä rasittuneen matkasta eivätkä tohdi moista pyytää. He ehdottavatkin reissua sadan mailin päässä sijaitsevan Abilan kylän peravintolaan. Abila on minulle tämän jutun kompastuskivi. En nimittäin muista alkuunkaan mikä tuon kuvitteellisen paikan nimi oli. Päässäni pyörii vain Abila. Olkoon se siis se. Ei siihen muiden tarvitse kompastua.

Kelly oli ajatellut tehdä poikasilleen friteerattua kanaa kotioloissa isoäitinsä reseptillä, mutta tuumaa poikiensa tahtovan Abilaan syntymäpäivänsä aattona. Sinne siis. Kelly kysyy, josko Adamin tytär puolisoineen tahtoisi tulla mukaan. Seuraavan päivän juhlissa ei kuitenkaan ehdi seurustella rauhassa. Puhelu Amandalle lähtee. Jake Siers, äsken mainitun mies, vastaa ja toteaa, että tietysti Amanda lähtee. Koska autossa on vain vähän tilaa, hän itse jää reiluna kaverina reissulta pois, vaikka rakastaakin Abilan perinneruokaravintolaa. Amandalla on aikainen työaamu, eikä häntä nappaisi ollenkaan lähteä, lisäksi hänellä on mennyt aikoinaan sukset ristiin setänsä Johnin kanssa ja ajatuskin samassa tilassa olosta ahdistaa. Koska hänen isoäitinsä kerran on halunnut Abilaan ja toivoo hänet matkaan, hän lähtee myös.

Sitten ollaan matkalla, käydään Abilassa, syödään ruokaa ja kaikilla on ihan mukavaa. Paitsi toisiaan kyräilevillä Johnilla ja Amandalla. Kaikki olisivat jokatapauksessa mieluiten kotonaan, osa valmistautumassa seuraavaan päivään, osa friteeratun kanan ääressä. Ainoa, joka nauttisi enemmän Abilassa kuin kotona olosta on Amandan mies Jake. Niin siinä sitten käy, kun kukaan ei kerro, mitä oikeasti haluaa ja kaikki tekevät niin kuin olettavat muiden tahtovan.

Tietysti meitä on moneen junaan. On niitä, jotka pyrkivät miellyttämään vain saavuttaakseen jotain ja niitä, jotka miellyttävät siksi, että niin on kohteliasta tehdä. Sitten on niitäkin, jotka ihan oikeasti ovat tyytyväisiä vain silloin, kun muut ovat tyytyväisiä. Lasken itseni, tottakai, noiden viimeisten joukkoon. Sehän on ilman muuta jalointa. Minusta on kauheaa, jos minä joudun valitsemaan elokuvan/ravintolan/teatteriesityksen/kävelylenkin/juhlavaatteet/tarjottavan ruoan tai ihan mitä vaan, kun en voi tietää, mistä milloinenkin seuralaiseni pitää. Kaipaisinkin, että seuralaiseni valitsisi vaikkapa ravintolan. Ja annoksen. Jos minä sitten joudun päättävän osaan, yritän parhaani mukaan tehdä päätöksen sen mukaan, mitä oletan toisen haluavan. Silloin olisi selvempää, että toinen suoraan kertoisi, mitä tahtoo. Useimmiten seuralainen on valitettavasti samaa sarjaa ja tekee päätöksensä sen mukaan, mitä kuvittelee minun tahtovan. Loppujen lopuksi istumme perinneravintolassa kuivien lihapullien ääressä, vaikka molemmat olisivat, jos vain olisivat rohjenneet itsekkäästi sanoa, halunneet sushille. Kun sitten siinä lihapullain ääressä toinen saa sanottua, että sushi se ei yleensä näin kuivaa olekaan, voimme todeta joutuneemme jälleen kerran Abilaan.

On toki niitäkin, joilla ei ole tarvetta eikä niin haluakaan miellyttää muita. Heillä lienee helpompaa. Ja meidän miellyttäjienkin on helpompi toimia heidän kanssaan, koska saamme miellyttää miellyttämistämme ja toinen saa olla kuin ellun kana. Vai onko sekään hyvä? Kai miellyttäjä omalla kierolla tavallaan kuitenkin olettaa kanssaolijankin haluavan miellyttää itseään? Onko noin?

PS. Googlasin Abilan. Se löytyypi Jordaaniasta, Syyriasta, Espanjasta ja ehkä Raamatusta. Eisevväliä.

Sarjakuvaelmia - Sarja kuvaelmia

Minä en ole laisinkaan sellainen, joka tuijottaa illasta toiseen kaiken maailman humpuukitodellisuudentavoittelusarjoja kuten ison veljen ihmeellistä maailmaa tai joka kanavalta pursuavia poliisipalomiessairasautonkuljettajaohjelmia. Minä katson vain sivistyneesti seuraavanlaisia asiasohjelmia, nyt kun syys on minut jälleen tesviission ääreen pakottanut, kuin Erilaiset Dokumentit, Aivomyrsky, Mentalist, True Blood, Diili, Dance ja Kadonneen jäljillä.

Erilaisia Dokumentteja tykkään tallentaa boxin täyteen, joskus jopa katson niistä joitakin, osan poistan, kun ne ovat täyttäneet boxia yli kaksi vuotta... tai kolme. Mainosteleviission ohjelmia katson myös samaiselta boxilta aikaa säästäen ja mainokset kelaten. En sentään tee kuten Läheinen Sukulaiseni, joka katsoo mainostelevision tarjoamaa, pisimpään ikinä jatkunutta amerikkalaistenmaalaista muotimaailmaa käsittelevää saippuasarjaa kelauksella. Se on kyllä todellista ajansäästöä se. Ohjelma vaikuttaa kuulemma melkoisen hidastempoiselta, jos sen katsoo äänien kanssa ja normaalilla nopeudella.

Aivomyrskyn pahainen jatkuu taas. Sain juuri katsottua vanhat jaksot ja totesin, että hyvä kun loppuivat, en jaksa enempää. Ruotsalaisen aivotutkimuksen pystytukkainen blondiino vastine taikamaailman Iiro Seppäselle on Aivomyrskyn vetäjä, reipashenkinen, nahkatakkiin pukeutunut, itsevarma ja taitava nuori mies, joka on kuitenkin vähän liikuttava. Jokin kauniissa kasvoissa ja räväkäksi tehdyssä olemuksessa ei täsmää. Eivät kaikki voi olla David Copperfieldejä ja Chris Angeleita vaikka mustaan nahkaiseen puolitakkiin pukeutuisivatkin. Kenties coolius vaatii tumman tukan... Poika puhuu asiaa ja tekee kiinnostavia testejä osoittaen aivojemme eriskummalisuuden. Puolituntinen ohjelma on yritetty tehdä makeasti, mutta se on kauhean puuduttava. Tuntuu ainakin tunnilta. Katsoisin sitä kelauksella, jos Yleisradio sallisi tekstitystensä näkyvän kelattuna. Ei salli.

Mentalist ja True Blood ovat viikkosarjoja. Ei niitä kovin sivistyneeksi katsottavaksi voi vakavalla naamalla perustella. Ensimmäinen toistaa itseään ja toisessa on paljon, no, verta. Kumpikaan ei ole minun tyyliseni sarja, mutten kumpaakaan tahdo olla katsomatta. Molemmat liittyvät vereen, toinen enemmän ja toinen vähemmän. En koe itseäni erityisen veriorientoituneeksi persoonaksi. Kuitenkin suorastaan odotan, että tiistaina pääsen ällöttelemään veren pariin ja kauhistelemaan, että onpa sairasta. Osaan kuitenkin roolihahmojen nimet jo ihan kohtalaisesti, mikä kertonee syvemmästä kiinnostuksesta. Mentalistista muistan vain Patrick Janen nimen. Jane on cool, vaikka hänellä onkin vaaleat hiukset.

Loput suosikkini ovatkin sitten ihan totta kyllä realitysarjoja. Voi itku. Ne ovat kuitenkin sivistyneitä ja sivistäviä. Diili opettaa minulle leikin ja useimmiten hieman älyllisesti rajoittuneenoloisten mahtityöpaikantavoittelijoiden varjolla tosiasioita pisneksestä. Hjallis Harkimoa olen kovasti kammonnut ennen vanhaan, mutta Diili on saanut hänestä aivan uusia puolia esiin. Hänhän vaikuttaa ihan kovalta jätkältä. Cool hän tosin ei ole... tai on kai vähän kuitenkin. Jollain oudolla tavalla. Hiusten väri? Kuka muistaa? Dance nyt on tanssiohjelma, kuten nimikin pitkälti kertoo. Sekä Marco että minä itkimme ensimmäisessä jaksossa samassa kohdassa, joten ilmeisesti minäkin olen tanssintuntija ja siksi pakotettu seuraamaan ohjelmaa. Ainakin se vaikuttaa siistimmältä ja hyvätahtoisemmalta kuin muut kykyjenetsintäkilpailut.

Kadonneen jäljillää seurasin Suuren Rakkauteni kanssa viime kaudella. Katsoimme sitä saadaksemme arvostella kökköä juontajaa, joka matkaa ympär mualiman etsimässä kadonneita alkeisenglannilla sekä suomeksi. En minäkään ole syntynyt englannin kielioppikirja kädessä (tai päässä), mutta en minä tuollaista ohjelmaa lutsaakaan. Lisäksi halusimme ihmetellä, miten kutakuinkin kaikki kadonneet löytyivät ”mutta mä olenkin nyt saanut paikallisen puhelinluettelon käteeni ja arvaa mitä täältä löytyi sun enon/kummin/kaiman/opiskelukaverin/isän/äitin/veljen/koiran yhteystiedot lähdetäänpä koittamaan tästä osoitteesta”-meiningillä. Mutta mitä on tapahtunut kesän aikana? Ohjelmasta on tullut Varteenotettava Asiaohjelma. Juontaja osaa puhua erilailla engelskaa kuin ennen ja kadonneiden etsinnässä on jotain haastetta. Seinä on nousta pystyyn joka nurkassa ja kadonneet lymyävät oikeasti piilossa. Kahdessa kolmesta tänä syssynä näkemästäni jaksosta on ollut vauhtia ja tunnetta niin paljon, ettei arvostelulle ole jäänyt ollenkaan sijaa. Jostain kyynelverhon takaa on joutunut vielä lopputekstejäkin läpinyyhkiessä toteamaan, että HUH HUH.

Kirjoituksen otsikko oli ”Rankkaa rakkautta”, kunnes muutin sen kun en päässyt asiaan- Siis itse siihen asiaan. Muutenhan tässä olikin silkkaa asiaa. Minun oli aikomus lyhyen johdannon jälkeen paljastaa teille, että on vielä yksi sarja, jota joudun seuraamaan. Ja sen seuraaminen minua niin ihmetyttääkin... koska siis katson vain ja ainoastaan näitä edellä mainittuja asiaohjelmia. Ja joskus uutisia. Katsoisin useammin, mutten oikein muista. Tilaan myös Aamulehteä, mutta luen sitä hyvin harvoin. Käytän sitä enemmänkin kuntoiluun. Tuleepa edes mentyä postilaatikolle ja myöhemmin kannettua kiroillen ja selkä vääränä repeämispisteessä olevia lehtipussukoita paperinkeräykseen. Syvä oppineisuuteni kumpuaakin Imageista ja Mondoista. Ne luen useimmiten kannesta kanteen.

Rankasta rakkaudesta kerron myöhemmin jos kehtaan. Menköön toiseen kertaan jos on mennäkseen. Minä menen nukkumaan.

Tampereen parhaat pizzat

Olen ilokseni saanut tutustua Patarouvaan. Rouva patoineen sijaitsee Tampereen Epilässä. On siellä herrojakin. Ja osa rouvista lienee neitejä. Olen aina kuvitellut ravintola Patarouvan pääasiassa alkoholipitoisten juomien nautintopaikaksi. Muistan vain käyneeni joskus muinoin Seuralaiseni, Suuren Rakkauteni, kanssa siellä nauttimassa porsaan noisetit. Ovella on aina joku mainos gourmet-ruoasta, kuten porsaan noisetit 14,90 tai Härän selykset 17,90. Siitä kai se idea niihin possun paloihin lähti. Kokemus ei ilmeisesti ollut huono, koska tulimme käyneeksi siellä joskus toistekin. Silloin tilasimme pizzat. Ja joskus haimme pizzat kotiin.

Tänä kesänä niitä pizzoja on haettu kotiin useita kertoja. Jos vain jonkun syyn voi keksiä, miksi pizza on haettava, se on haettava. Olemme joutuneet toteamaan useaan kertaan sekä itse minä Suuren Rakkauteni kanssa että Vanhempani nuo Patarouvan pizzat Tampereen parhaiksi. Miljöössäkään ei ole valitettavaa. Ei se nyt mikään fine dining ole, mutta ei sen tarvikaan. Palvelu on useimmiten mitä mainiointa. Terassi on vilkasliikenteisen tien varrella, mutta sinnekin palvelu pelaa. Nautimme terassilla pizzoja yhden kerran tätä syksyä edeltävänä kesänä.

Suuri Rakkauteni suosittelee teille neljän täytteen pizzaa, jossa on kinkkua, kebabin lihaa, katkarapuja ja mozzarellaa. Itse neuvoisin teitä tilaamaan listan kalapizzan ilman suolakurkkua ja tilliä sekä lisäämään siihen simpukoita. Silloin myös kalapizza muuntautuu tuollaiseksi neljän täytteen pizzaksi sisältäen simpukkain lisäksi jokusavulohta, katkarapuloita ja kananmunan siivuja. Vanhempani toivovat, että otatte Patarouvan spesiaalin, jossa on aika paljon kaikkea. Voin tarvittaessa myös itse suositella sekä SR:ni että Vanhempieni  valintoja. Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi suosittelen, että otatte purkin valkosipulimurskaa (saa tilata samaisesta paikasta) ja sivelette sitä laajamittaisesti pizzanne päälle. Olkaapa hyvä vaan näistä neuvoista ja todetkaa itse pizzain maukas maku!

Kuva-arvoitus keskeltä Suomemme maata

Mikä kaksipyöräinen kulkuväline, siis mikä kaksipyöräinen, kevyenliikenteenväylälläkin sallittu kulkuväline lymyää pressun alla?

Oulu ylistyttää minua

Oulu on kaupunki, johon olisin ollut valmis joskus elämäni aikana muuttamaan. Sinne liittyy lämpimiä muistoja ja toki niitä tulee aina lisää, joskin hidastuvaan tahtiin. Se ei ole Oulun syy, vaan sen, että käyntini tuossa pohjoisen kaupungissa ovat kovasti harvenemaan päin.

Oulussa pohjoisen pakkasen ja merituulen panemat, iloiset ja punaposkiset oululaiset paahtavat kauniissa kaupungissaan päivästä toiseen, tanssivat ja taiteilevat itsensä maailman kartalle, matkustavat ulkomaille ja Suomemme pääkaupunkiin työmatkoille tostnoivvaa ja palaavat taas Ouluun elelemään herttaisten perheidensä kanssa seesteistä oululaista elämää. Oululaiset pitävät yhtä ja puhuvat murreettaan vielä vuosia sen jälkeenkin kun ovat jostain pakottavasta syystä joutuneet muuttamaan ihastuttavasta kaupungistaan pois. Heillä säilyy kotiseuturakkaus vuodesta toiseen ja he perustavat oululaisia yhdistyksiään muihin kaupunkeihin. Niissä yhdistyksissä he syövät hymyssä suin rössypottua ja rieskaa, ja puhuvat iloisin ja reippain venytyksin korvia hivelevää murrettaan. Oulussa pihlajanmarjatkin iloitsevat oululaisuudestaan värjäytymällä tulisen tummanpunaisiksi muualla maassamme näköaistittavien oranssien marjojen sijaan.

Oulu oli ennen vanhaan, jolla tarkoitan omaa ennenvanhaani, noin 15-25 vuotta sitten, kaupunki, joka poikkesi eteläisemmistä. Tunnelma oli mukava, minulla oli paljon sukulaisia ja tuttavia ja keskusta oli pieni omine erikoisuuksineen. Rotuaarilla oli valtava kivipallo, joka pyöri ällistyttävällä tavalla veden päällä. Oulussa oli juhannuksena yksi juottola janoisimmille auki, joka sekin varmaan sulki ovensa myöhemmin. Oulussa oli aikanaan, joka oli vielä minun aikanaaniani aikaisemmin, kauhea määrä kahviloita ja 200 baaria. Oliko siellä niin montaa asukastakaan? Nykyään on Stockman, ei ole Carrolsia eikä Sokosta ja muutenkin liikkeet alkavat olla samoja kuin kaikkialla muualla. Kivisen pallon siirtämisestä tai jopa poistamisesta on puheltu jo jonkin aikaa. Sukulaiset ovat muuttaneet pois tai muuten poistuneet vain paria lukuun ottamatta. Tuttaviakaan ei ole enää kuin kourallinen.

Oulusta on kuitenkin, noin äkkivilkaisulla, muodostunut ihmeellinen pohjoisen pääkaupunki. Anteeksi rovaniemeläiset ja torniolaiset, en ole viimeaikoina jos koskaankaan käynyt kaupungeissanne, joten en voi tietää, millaista pääkaupunkiainesta niissä on.

Ravintolatarjonta on Oulun kaupungissa ihmeellinen, jouduin hämmästelemään käydessäni kaupungissa tässä hiljan. Mitä lie Rotuaarilta löytyykään, kun jo autoilevalle näytetään niin monta houkuttelevaa ravintolaa. Yhdellä kaupunginläpiajolla voin heti mainita kymmenkunta ravintolaa, joihin olisi pakko päästä. En voi mainita samaa määrää Tampereelta tai Turusta, jälkimmäisestä varsinkaan, jossa joka toisen ravintolan ovella näkyy vihreävalkoisen, S-merkillä varustetun kortin kuva, joka on takuu tasaisen tasalaatuisesta ja mauttomasta ruoasta. Sama se, tilaatko pizzaa vai sisäfileetä, niin maku on pettämätön.

Mutta Oulussa, tuossa ravintoloiden ihmemaassa, on hurja valikoima etnisiä ravintoloita, vai pitäisikö sanoa kansainvälisiä? On välimerenravintola Olimpos, jota kuulin kehuttavan. On raikkaan näköisiä kreikkalaisia ravintoloita ainakin kaksi. Tapasbaari. Intialaisia ravintoloita. Persialainen ravintola. Nepalialainen. Sushia hallissa, vaikka vain päiväsaikaan. Italialainen. Venäläinen. Kiinalaisia tottakai. Turkkilaisen omistama Istanbul, joka ei ole kebabbila, vaan erään kulinaristisen ystäväni yhdeksi kaupungin parhaista kehuma syömälä. Edellä lueteltujen lisäksi on hienon näköisiä, kuulostavia ja oloisia muita ravintoloita.  On Matala. On Hella. Lasaretti. 1881 Uleåborg. On Pannu ja Puistola, molemmat saman omistajan, Pannu kovasti kehuttu, vaikken joskus aiemmin siitä itse niin vaikuttunutkaan. Puistolan aion tässä arvostella itse.

Puistolassa poikkesin sukulaisteni kanssa sunnuntaina heti avausaiakaan kello 12. Itselleni tilasin Ankanrintaa. Toiset valitsivat juottovasikan maksaa ja kolmannet perämerellä asuvia, silakan kaltaisia lohikaloja, maivoja. Koko seurue tuntui tyytyväiseltä valintoihinsa. Ankkani oli murea, vaikka maistettuani maksaa tiesin, että olisin mieluusti syönyt sitäkin. Maivoja maistaessani olin onnellinen kun päädyin ankkaan ja maivain ystävät olivat tyytyväisiä päätymisestään maivoihin. Palvelu tuntui alkuunsa tylyn asialliselta, mutta muuttui onneksi enemmän asialliseen ja jopa ystävälliseen kuin tylympään suuntaan. Ravintolan atmosfääri oli nykyaikainen, yksinkertainen hienoine lamppuineen, puinen ja skandinaavinen. Ravintola sijaitsee vanhassa talossa nimeltään (yllätys, yllätys) Puistola ja pyörä pöytämme sijaitsi sen kauniissa, kaarevaikkunaisessa ulokkeessa. Ravintolakokonaisuuteen kuuluu bistro, jossa ravitsimme itsemme, deli, joka ei ollut auki sekä kellarissa dinig-osio, joka oli aukeava vasta illemmalla. Ilokseni minut ruokailun jälkeen yllätti eräänasteinen hätä ja jouduin turvautumaan saniteettitilain käyttöön. Siirsin itseni kellaritasolle hopealehdyköin koristeltua portaikkoa pitkin. Kylläpä vain kylläkin olivat saniteettitilat puhtoiset ja futuristiset. Minua suuresti hymyilytti, kun linjakkaasta, enemmänkin kulmikkaasta, dining-ravintolaksi muutetusta kellarista löytyi maitolasioven takaa valtavia aaltopeltilieriöitä, joista kukin toimitti vessan virkaa. Hymyssä suin ja melkein käsiä polviin lyöden istuskelin aaltopeltilieriössä ja ihmettelin, mistä oli saatu vaikutteita näin veikeille wc-tiloille. Ruoka oli ihan hyvää kyllä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki paikan oivaltava sisustus. Yhteenvetoni Puistolasta: Voisin mennä toistekin, mutta koska käyntini Oulussa ja etenkin oululaisissa ravintoloissa ovat kovin vähäiset, valitsen innolla ensi kerralla jonkun toisen kaupungin oivallisista syöttölöistä.

Olen kokenut Chicagon huuman

Chicago on rytmiä, musiikkia, huumaa, murhia... and all that jazz. 

Olin eräänä päivänä kaikkien muiden Suomen julkkisten kanssa katsomassa Tampereen Työväen Teatterilla Chicagon ensi-iltaa. Kävelin Seuralaiseni, Suuren Rakkauteni, kanssa punaista mattoa pitkin lippua noutamaan. Salamavalot välkkyivät, vaan eivät kuitenkaan kohdallamme. Se oli sangen hyvä asia, olimmehan täysin alipukeutuneita ja töistätulleita. Kaduimme pahan kerran alipukeutuneisuuttamme ja totesimme muistavamme asian taas seuraavalla kerralla. Saatoimme todeta saman edelliselläkin kerralla.

Jo tunnelma yleisössä oli kiinnostava. Useat katsojat olivat pukeutuneet, meikkautuneet ja kampautuneet teemaan sopivasti. Ensi-iltayleisöksi joukkio oli varsin vastaanottavainen ja taputuksia kuultiin siellä täällä, välillä vähän liiallisestikin. Jossain takanani istui henkilö, joka olisi halunnut taputtaa joka kolmannen sanan jälkeen. Hän jäi taputuksineen onneksi yksin. Tampere on taputusten kaupunki, sanoivat ainakin joskus. Täytyisi vertailla. Tampereella pruukataan taputtaa vähän välissä kuin välissä. Toisinaan se hieman häiritsee, vaikka onkin kenties näyttelijöille imartelevaa. Mutta että joka välissä...

Entä itse esitys, kun yleisö on arvosteltu? Vastaan niin, eikö niin, että elokuvastahan en joskus menneisyydessä pitänyt ollenkaan. Teatteriesityksestä pidin hurjasti enemmän. Chicagoa esitetään tuplamiehityksellä, joten olisi toki erihauskaa nähdä miehityksistä molemmat ja vieläpä joskus myöhemmin, kun ensi-illoista on aikaa. Ensi-iltajännityksestä huolimatta kaikki sujui hienosti. Tanssijat olivat monipuolisia ja mainioita. He tanssivat, lauloivat ja puhuivatkin. Kaikkea kaikilta tänäpänä vaaditaankin, ei riitä, että osaa kauniisti taivuttaa nilkkaa. Ja sama näyttelijöillä. Ei riitä, että kankeana kauniissa puvussaan käsi ojossa repliikkinsä lausuu ja pokkaa. On osattava laulaa, tanssia, tulkita, jumpata ja humpata. Näyttelijöistä suosikeikseni nousivat Petra Karjalainen, Satu Silvo sekä Jari Ahola. Kaunisääninen Ahola olikin minulle uusi tuttavuus, enkä ole Silvoakaan tainnut näyttämöllä nähdä. Karjalainen lauloi kauniisti kuin aina. Lauluissa on pettämätön hän. Kohtauksista hienoimpia olivat vankilatanssi, Velman kohtaus, jossa hän selittää Roxylle, miksei voi esittää duettoa yksin sekä Velman ja Maman yhteislaulu siitä, miksei mikään ole enää kuin ennen.

Sijaitsin Seuralaiseni, Suuren Rakkauteni, kanssa hieman kehnosti edessä ja sivussa, jolloin kokonaisuus jäi himan pirstaleiseksi ja niska kipeäksi, mutta näimmepä ilmeet ja eleet ja tanssijain lihaksistot. Tykkään kokea teatteria sekä läheltä että kauempaa. Jokainen esitys tulisikin näin katsoa kahteen kertaan. Näyttelijöiksi tähän miehitykseen oli sattunut sekä niitä, joista pidän kovasti, että niitä, joista en pidä ollenkaan. Työtään tekevät kaikki ja ne, joista pitää, ansaitsevat automaattisesti kiitoksensa ja ne, joista ei pidä, joutuvat valitettavasti puurtamaan enemmän ansaitakseen kiitoksen. Ne, joista en pitänyt ennalta, eivät nytkään minua yllättäneet ja jatkavat uraansa edelleen minua kiinnostamattomien näyttelijöiden joukossa. Koska en ole Suuri Ja Tunnettu Kulttuuritoimittaja, se tuskin harmittaa heitä sen enempää. Toivon ainakin, ettei harmita. Minä voin heille luvata, ettei heidänkään tarvitse pitää minusta katsojana. Eivätkä varmaan pidäkään. Minä olen kriittinen katsoja ja kuten ruoankin kanssa, vaadin elämyksen, ennen kuin hetkahdan. Elämyksellä minua voi hetkauttaa enemmänkin.

Niitä odotellessa, eikö niin?

Tutustuin Berthaan

Niinkin voi olla, että vielä tänä päivänä, jolloin pippuripihvi ei enää ole jumalaisista ruoista jumalaisin eikä ravintolaan mennä ainoastaan suurena juhlana, kokee ravintolaelämyksen. 

Olin yllätetty iloisesti kun minut vietiin syömään. Minulle sanottiin, että saan valita listalta mitä tahansa syömää ja juomaa. Pöytä oli varattu Ravinteli Berthasta. Ravintola oli avannut ovensa edellisellä viikolla ja jo viime lauantaina oli ollut täyttä. Ravintola on hillityn tyylikäs. Eurooppalainen. Tallinnassa voisin jo kuvitellakin pääseväni tämän tasoiseen ravintolaan, ehkä Helsingissäkin, siitä ei ole niin paljoa kokemusta.

Bertha on, yhdellä ihastuttavalla kokemuksella, paikka, jossa moni sanoisi leikittävän ruoalla. Annokset ovat pikkiriikkiset ja niin kovin, kovin kauniisti asetellut. Minä arvostan useammin suurta määrää ja reipasta syöntiä. Berthassa fiiniydyin, vaikka olinkin täysin alipukeutunut. Fiiniydyin henkisesti. Ikkunapöydässä istuin ja ankanmaksaa alkuruoaksi nautin. Pääruoaksi maistelin mureaakin mureampaa porsaan poskea ja jälkiruoaksi porkkanaa, kyllä, porkkanaa sorbetin ja maustekakun kyljessä. Söin hitaasti, pienin suupaloin, pureskelin hyvin, maistelin ja nautiskelin. Hyvä että valitsin juuri nämä ruoat, huomenna niitä ei ehkä enää tarjota. Berthan pojat uudistavat listaansa jopa päivittäin. Tilasin ankanmaksaa, koska sitä oli jäljellä enää kaksi annosta. Jännittävää.

Seuralaiseni, ken mitä mainiointa nautiskeluseuraa on, tarjosi minulle herkullisen ruoan lisäksi juomapaketin. Jokaiseen menun osuuteen sain lisäksi siihen sopivan juoman. En erityisemmin pidä viineistä. Näistä erityisemmin pidin. Ja palvelu, oi palvelu. Minulle selitettiin jokainen ruoka-annos. Minulle kerrottiin, mistä leipä oli tehty ja miten. Kaipaako sitä tietoa? Ei kai sitä varsinaisesti kaipaa, mutta antaa se annokselle erilaisen arvon. Aivan kuit antiikkiesineen arvoa ja kiinnostusta lisää sen tunnettu historia.

En ole tottunut moiseen sievistelyyn ja suloisiin, pieniin annoksiin. Voisin tottua. Vaan en taida halutakaan. Joskus on oltava juhlaa ja erilaisia elämyksiä. En halua kokemastani ihanuudesta arkea. Aika ylenpalttista kehuntaa, eikö niin? Ei kai syyttä kuitenkaan.

Kriittisesti ja puolueellisesti

Muuta ei päässä pyörikään kuin blogi. Mitä kirjoitan blogiini. Kirjoitettavia Erittäin Merkittäviä Asioita pursuilee päästäni kalenterini takasivulle. Tulette (teitittelen tässä ylväästi ainoaa lukijaani) lukemaan ajatuksiani, joita esitän äärimmäisen kriittisesti sekä täysin puolueellisesti. 

Tunteitani kuumentaa liikenne - olenhan paras kujettaja ikinä, lasten kasvatus - olenhan paras kasvattaja päällä maan, nykymaailman meno - olenhan jo aikuisen ikäinen, huono asiakaspalvelu - eikö kaikkia?... Kaikkien näiden lisäksi pikkuasiat ärsyttävät ja niistä annan itseni ärsyyntyä. Osaan myös olla kiitollinen, ilmoinen ja onnellinen. Ehkä jaan niitäkin tunteita.

Eikö niin?

Nyt sitten bloggaan, eikö niin?

Olen kaikki nämä blogien olemassaolovuodet ollut lukematta blogeja. Ja ennen kaikkea kirjoittamatta. Erään vanhemman sukulaiseni serkun innoittamana taisin kuitenkin nyt aloittaa. Hänen bloginsa on viehättävää kuvausta rauhallisesta ja mielenkiintoisesta elämästä meren rannalla ja välillä muuallakin.

Mistä minä kirjoitan? Kaikesta, mitä mieleen tulee. Kirjoitan paikoista, teattereista ja ravintoloista, joissa olen käynyt, kirjoitan havainnoistani ympäristössäni, hämmästelen ja ihmettelen. Blogini tulee olemaan sekoitus omia ajatuksiani, kulttuuria, ruokaa, maisemia, mielipiteitä. Mitä nyt sattuu. Tervetuloa päähäni!