Chicago on rytmiä, musiikkia, huumaa, murhia... and all that jazz.
Olin eräänä päivänä kaikkien muiden Suomen julkkisten kanssa katsomassa Tampereen Työväen Teatterilla Chicagon ensi-iltaa. Kävelin Seuralaiseni, Suuren Rakkauteni, kanssa punaista mattoa pitkin lippua noutamaan. Salamavalot välkkyivät, vaan eivät kuitenkaan kohdallamme. Se oli sangen hyvä asia, olimmehan täysin alipukeutuneita ja töistätulleita. Kaduimme pahan kerran alipukeutuneisuuttamme ja totesimme muistavamme asian taas seuraavalla kerralla. Saatoimme todeta saman edelliselläkin kerralla.
Jo tunnelma yleisössä oli kiinnostava. Useat katsojat olivat pukeutuneet, meikkautuneet ja kampautuneet teemaan sopivasti. Ensi-iltayleisöksi joukkio oli varsin vastaanottavainen ja taputuksia kuultiin siellä täällä, välillä vähän liiallisestikin. Jossain takanani istui henkilö, joka olisi halunnut taputtaa joka kolmannen sanan jälkeen. Hän jäi taputuksineen onneksi yksin. Tampere on taputusten kaupunki, sanoivat ainakin joskus. Täytyisi vertailla. Tampereella pruukataan taputtaa vähän välissä kuin välissä. Toisinaan se hieman häiritsee, vaikka onkin kenties näyttelijöille imartelevaa. Mutta että joka välissä...
Entä itse esitys, kun yleisö on arvosteltu? Vastaan niin, eikö niin, että elokuvastahan en joskus menneisyydessä pitänyt ollenkaan. Teatteriesityksestä pidin hurjasti enemmän. Chicagoa esitetään tuplamiehityksellä, joten olisi toki erihauskaa nähdä miehityksistä molemmat ja vieläpä joskus myöhemmin, kun ensi-illoista on aikaa. Ensi-iltajännityksestä huolimatta kaikki sujui hienosti. Tanssijat olivat monipuolisia ja mainioita. He tanssivat, lauloivat ja puhuivatkin. Kaikkea kaikilta tänäpänä vaaditaankin, ei riitä, että osaa kauniisti taivuttaa nilkkaa. Ja sama näyttelijöillä. Ei riitä, että kankeana kauniissa puvussaan käsi ojossa repliikkinsä lausuu ja pokkaa. On osattava laulaa, tanssia, tulkita, jumpata ja humpata. Näyttelijöistä suosikeikseni nousivat Petra Karjalainen, Satu Silvo sekä Jari Ahola. Kaunisääninen Ahola olikin minulle uusi tuttavuus, enkä ole Silvoakaan tainnut näyttämöllä nähdä. Karjalainen lauloi kauniisti kuin aina. Lauluissa on pettämätön hän. Kohtauksista hienoimpia olivat vankilatanssi, Velman kohtaus, jossa hän selittää Roxylle, miksei voi esittää duettoa yksin sekä Velman ja Maman yhteislaulu siitä, miksei mikään ole enää kuin ennen.
Sijaitsin Seuralaiseni, Suuren Rakkauteni, kanssa hieman kehnosti edessä ja sivussa, jolloin kokonaisuus jäi himan pirstaleiseksi ja niska kipeäksi, mutta näimmepä ilmeet ja eleet ja tanssijain lihaksistot. Tykkään kokea teatteria sekä läheltä että kauempaa. Jokainen esitys tulisikin näin katsoa kahteen kertaan. Näyttelijöiksi tähän miehitykseen oli sattunut sekä niitä, joista pidän kovasti, että niitä, joista en pidä ollenkaan. Työtään tekevät kaikki ja ne, joista pitää, ansaitsevat automaattisesti kiitoksensa ja ne, joista ei pidä, joutuvat valitettavasti puurtamaan enemmän ansaitakseen kiitoksen. Ne, joista en pitänyt ennalta, eivät nytkään minua yllättäneet ja jatkavat uraansa edelleen minua kiinnostamattomien näyttelijöiden joukossa. Koska en ole Suuri Ja Tunnettu Kulttuuritoimittaja, se tuskin harmittaa heitä sen enempää. Toivon ainakin, ettei harmita. Minä voin heille luvata, ettei heidänkään tarvitse pitää minusta katsojana. Eivätkä varmaan pidäkään. Minä olen kriittinen katsoja ja kuten ruoankin kanssa, vaadin elämyksen, ennen kuin hetkahdan. Elämyksellä minua voi hetkauttaa enemmänkin.
Niitä odotellessa, eikö niin?
2 kommenttia:
Mitä pidit musiikista? Oliko C-Stone All Stars hyvä?
No mutta, unohdin sitten kuitenkin kirjoittaa C-Stone All Starsista, vaikka minun pitikin. Onhan orkesteri ja -n soitti esityksen selkärankaa tottakai. Tylsältä kuulostaisi laulu acapellana tässä esityksessä.
Lauluista muuten... kuten taisin mainitakin, ei kai Chicagon leffaversio minussa mitään sen positiivisempaa herättänyt eikä juuri saundträkkikään. Tässä nyt kuitenkin tykästyin musiikkiin, vaikkeivät kappaleet niin tutuiksi ole tulleetkaan. Hämmentävää on se, että missä ihminen oppii uudet kappaleet, koska useimmiten ne eivät ensimmäisillä kerroilla suunnattoman ihanilta kuulosta. Kyllä pidin kappaleista. Kyllä pidin niiden tulkinnoista. Seuraavalla kerralla kuulostaisi tutummalta, eikö niin?
Lähetä kommentti