Matkalla Abilaan

Karseus. Fiilinki on kuin alkaisi kertoa vitsiä, josta ei muista juonta ja silti on pakko kertoa. Suuri Rakkauteni, lainaan häntä täysin vääristellyin sanoin kun en juonta tarkalleen muista, kertoi erään koulutuksen jälkeen ongelmasta, joka meitä kaikkia toisten miellyttäjiä vaivaa. Luulen, että suurin osa meistä ihmisistä on miellyttäjiä. Kukin haluaa, että toisten mielikuva itsestä on hyvä ja haluaa, että muilla on mukavaa. Ja sitten kun sellaisiatällaisia tosimiellyttäjiä sattuu samaan porukkaan, niin kellään ei enää olekaan mukavaa, vaan kaikilla muka mukavaa.

Siinä esimerkissä on seurue, johon kuuluu vaikkapa neljä luonnollista henkilöä. He ovat Kelly Thornton 75 vuotta, hänen kaksospoikansa John ja Adam Thornton, päivää vaille 50 vee molemmat, sekä Adamin 28 vuotias tytär Amanda Siers. Kelly on saapunut toiselta puolen amerikkalaisten maata Ohioon viettämään poikastensa viisikymppisiä. Hän on inansa rasittunut matkasta, mutta ihan reippaalla mielellä. Päivää vaille viisikymppiset pojat haluaisivat kovasti, että äiti tekisi heille friteerattua kanaa isoisoäitinsä reseptin mukaan. He kuitenkin tietävät äitinsä rasittuneen matkasta eivätkä tohdi moista pyytää. He ehdottavatkin reissua sadan mailin päässä sijaitsevan Abilan kylän peravintolaan. Abila on minulle tämän jutun kompastuskivi. En nimittäin muista alkuunkaan mikä tuon kuvitteellisen paikan nimi oli. Päässäni pyörii vain Abila. Olkoon se siis se. Ei siihen muiden tarvitse kompastua.

Kelly oli ajatellut tehdä poikasilleen friteerattua kanaa kotioloissa isoäitinsä reseptillä, mutta tuumaa poikiensa tahtovan Abilaan syntymäpäivänsä aattona. Sinne siis. Kelly kysyy, josko Adamin tytär puolisoineen tahtoisi tulla mukaan. Seuraavan päivän juhlissa ei kuitenkaan ehdi seurustella rauhassa. Puhelu Amandalle lähtee. Jake Siers, äsken mainitun mies, vastaa ja toteaa, että tietysti Amanda lähtee. Koska autossa on vain vähän tilaa, hän itse jää reiluna kaverina reissulta pois, vaikka rakastaakin Abilan perinneruokaravintolaa. Amandalla on aikainen työaamu, eikä häntä nappaisi ollenkaan lähteä, lisäksi hänellä on mennyt aikoinaan sukset ristiin setänsä Johnin kanssa ja ajatuskin samassa tilassa olosta ahdistaa. Koska hänen isoäitinsä kerran on halunnut Abilaan ja toivoo hänet matkaan, hän lähtee myös.

Sitten ollaan matkalla, käydään Abilassa, syödään ruokaa ja kaikilla on ihan mukavaa. Paitsi toisiaan kyräilevillä Johnilla ja Amandalla. Kaikki olisivat jokatapauksessa mieluiten kotonaan, osa valmistautumassa seuraavaan päivään, osa friteeratun kanan ääressä. Ainoa, joka nauttisi enemmän Abilassa kuin kotona olosta on Amandan mies Jake. Niin siinä sitten käy, kun kukaan ei kerro, mitä oikeasti haluaa ja kaikki tekevät niin kuin olettavat muiden tahtovan.

Tietysti meitä on moneen junaan. On niitä, jotka pyrkivät miellyttämään vain saavuttaakseen jotain ja niitä, jotka miellyttävät siksi, että niin on kohteliasta tehdä. Sitten on niitäkin, jotka ihan oikeasti ovat tyytyväisiä vain silloin, kun muut ovat tyytyväisiä. Lasken itseni, tottakai, noiden viimeisten joukkoon. Sehän on ilman muuta jalointa. Minusta on kauheaa, jos minä joudun valitsemaan elokuvan/ravintolan/teatteriesityksen/kävelylenkin/juhlavaatteet/tarjottavan ruoan tai ihan mitä vaan, kun en voi tietää, mistä milloinenkin seuralaiseni pitää. Kaipaisinkin, että seuralaiseni valitsisi vaikkapa ravintolan. Ja annoksen. Jos minä sitten joudun päättävän osaan, yritän parhaani mukaan tehdä päätöksen sen mukaan, mitä oletan toisen haluavan. Silloin olisi selvempää, että toinen suoraan kertoisi, mitä tahtoo. Useimmiten seuralainen on valitettavasti samaa sarjaa ja tekee päätöksensä sen mukaan, mitä kuvittelee minun tahtovan. Loppujen lopuksi istumme perinneravintolassa kuivien lihapullien ääressä, vaikka molemmat olisivat, jos vain olisivat rohjenneet itsekkäästi sanoa, halunneet sushille. Kun sitten siinä lihapullain ääressä toinen saa sanottua, että sushi se ei yleensä näin kuivaa olekaan, voimme todeta joutuneemme jälleen kerran Abilaan.

On toki niitäkin, joilla ei ole tarvetta eikä niin haluakaan miellyttää muita. Heillä lienee helpompaa. Ja meidän miellyttäjienkin on helpompi toimia heidän kanssaan, koska saamme miellyttää miellyttämistämme ja toinen saa olla kuin ellun kana. Vai onko sekään hyvä? Kai miellyttäjä omalla kierolla tavallaan kuitenkin olettaa kanssaolijankin haluavan miellyttää itseään? Onko noin?

PS. Googlasin Abilan. Se löytyypi Jordaaniasta, Syyriasta, Espanjasta ja ehkä Raamatusta. Eisevväliä.