Oulu on kaupunki, johon olisin ollut valmis joskus elämäni aikana muuttamaan. Sinne liittyy lämpimiä muistoja ja toki niitä tulee aina lisää, joskin hidastuvaan tahtiin. Se ei ole Oulun syy, vaan sen, että käyntini tuossa pohjoisen kaupungissa ovat kovasti harvenemaan päin.
Oulussa pohjoisen pakkasen ja merituulen panemat, iloiset ja punaposkiset oululaiset paahtavat kauniissa kaupungissaan päivästä toiseen, tanssivat ja taiteilevat itsensä maailman kartalle, matkustavat ulkomaille ja Suomemme pääkaupunkiin työmatkoille tostnoivvaa ja palaavat taas Ouluun elelemään herttaisten perheidensä kanssa seesteistä oululaista elämää. Oululaiset pitävät yhtä ja puhuvat murreettaan vielä vuosia sen jälkeenkin kun ovat jostain pakottavasta syystä joutuneet muuttamaan ihastuttavasta kaupungistaan pois. Heillä säilyy kotiseuturakkaus vuodesta toiseen ja he perustavat oululaisia yhdistyksiään muihin kaupunkeihin. Niissä yhdistyksissä he syövät hymyssä suin rössypottua ja rieskaa, ja puhuvat iloisin ja reippain venytyksin korvia hivelevää murrettaan. Oulussa pihlajanmarjatkin iloitsevat oululaisuudestaan värjäytymällä tulisen tummanpunaisiksi muualla maassamme näköaistittavien oranssien marjojen sijaan.
Oulu oli ennen vanhaan, jolla tarkoitan omaa ennenvanhaani, noin 15-25 vuotta sitten, kaupunki, joka poikkesi eteläisemmistä. Tunnelma oli mukava, minulla oli paljon sukulaisia ja tuttavia ja keskusta oli pieni omine erikoisuuksineen. Rotuaarilla oli valtava kivipallo, joka pyöri ällistyttävällä tavalla veden päällä. Oulussa oli juhannuksena yksi juottola janoisimmille auki, joka sekin varmaan sulki ovensa myöhemmin. Oulussa oli aikanaan, joka oli vielä minun aikanaaniani aikaisemmin, kauhea määrä kahviloita ja 200 baaria. Oliko siellä niin montaa asukastakaan? Nykyään on Stockman, ei ole Carrolsia eikä Sokosta ja muutenkin liikkeet alkavat olla samoja kuin kaikkialla muualla. Kivisen pallon siirtämisestä tai jopa poistamisesta on puheltu jo jonkin aikaa. Sukulaiset ovat muuttaneet pois tai muuten poistuneet vain paria lukuun ottamatta. Tuttaviakaan ei ole enää kuin kourallinen.
Oulusta on kuitenkin, noin äkkivilkaisulla, muodostunut ihmeellinen pohjoisen pääkaupunki. Anteeksi rovaniemeläiset ja torniolaiset, en ole viimeaikoina jos koskaankaan käynyt kaupungeissanne, joten en voi tietää, millaista pääkaupunkiainesta niissä on.
Ravintolatarjonta on Oulun kaupungissa ihmeellinen, jouduin hämmästelemään käydessäni kaupungissa tässä hiljan. Mitä lie Rotuaarilta löytyykään, kun jo autoilevalle näytetään niin monta houkuttelevaa ravintolaa. Yhdellä kaupunginläpiajolla voin heti mainita kymmenkunta ravintolaa, joihin olisi pakko päästä. En voi mainita samaa määrää Tampereelta tai Turusta, jälkimmäisestä varsinkaan, jossa joka toisen ravintolan ovella näkyy vihreävalkoisen, S-merkillä varustetun kortin kuva, joka on takuu tasaisen tasalaatuisesta ja mauttomasta ruoasta. Sama se, tilaatko pizzaa vai sisäfileetä, niin maku on pettämätön.
Mutta Oulussa, tuossa ravintoloiden ihmemaassa, on hurja valikoima etnisiä ravintoloita, vai pitäisikö sanoa kansainvälisiä? On välimerenravintola Olimpos, jota kuulin kehuttavan. On raikkaan näköisiä kreikkalaisia ravintoloita ainakin kaksi. Tapasbaari. Intialaisia ravintoloita. Persialainen ravintola. Nepalialainen. Sushia hallissa, vaikka vain päiväsaikaan. Italialainen. Venäläinen. Kiinalaisia tottakai. Turkkilaisen omistama Istanbul, joka ei ole kebabbila, vaan erään kulinaristisen ystäväni yhdeksi kaupungin parhaista kehuma syömälä. Edellä lueteltujen lisäksi on hienon näköisiä, kuulostavia ja oloisia muita ravintoloita. On Matala. On Hella. Lasaretti. 1881 Uleåborg. On Pannu ja Puistola, molemmat saman omistajan, Pannu kovasti kehuttu, vaikken joskus aiemmin siitä itse niin vaikuttunutkaan. Puistolan aion tässä arvostella itse.
Puistolassa poikkesin sukulaisteni kanssa sunnuntaina heti avausaiakaan kello 12. Itselleni tilasin Ankanrintaa. Toiset valitsivat juottovasikan maksaa ja kolmannet perämerellä asuvia, silakan kaltaisia lohikaloja, maivoja. Koko seurue tuntui tyytyväiseltä valintoihinsa. Ankkani oli murea, vaikka maistettuani maksaa tiesin, että olisin mieluusti syönyt sitäkin. Maivoja maistaessani olin onnellinen kun päädyin ankkaan ja maivain ystävät olivat tyytyväisiä päätymisestään maivoihin. Palvelu tuntui alkuunsa tylyn asialliselta, mutta muuttui onneksi enemmän asialliseen ja jopa ystävälliseen kuin tylympään suuntaan. Ravintolan atmosfääri oli nykyaikainen, yksinkertainen hienoine lamppuineen, puinen ja skandinaavinen. Ravintola sijaitsee vanhassa talossa nimeltään (yllätys, yllätys) Puistola ja pyörä pöytämme sijaitsi sen kauniissa, kaarevaikkunaisessa ulokkeessa. Ravintolakokonaisuuteen kuuluu bistro, jossa ravitsimme itsemme, deli, joka ei ollut auki sekä kellarissa dinig-osio, joka oli aukeava vasta illemmalla. Ilokseni minut ruokailun jälkeen yllätti eräänasteinen hätä ja jouduin turvautumaan saniteettitilain käyttöön. Siirsin itseni kellaritasolle hopealehdyköin koristeltua portaikkoa pitkin. Kylläpä vain kylläkin olivat saniteettitilat puhtoiset ja futuristiset. Minua suuresti hymyilytti, kun linjakkaasta, enemmänkin kulmikkaasta, dining-ravintolaksi muutetusta kellarista löytyi maitolasioven takaa valtavia aaltopeltilieriöitä, joista kukin toimitti vessan virkaa. Hymyssä suin ja melkein käsiä polviin lyöden istuskelin aaltopeltilieriössä ja ihmettelin, mistä oli saatu vaikutteita näin veikeille wc-tiloille. Ruoka oli ihan hyvää kyllä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki paikan oivaltava sisustus. Yhteenvetoni Puistolasta: Voisin mennä toistekin, mutta koska käyntini Oulussa ja etenkin oululaisissa ravintoloissa ovat kovin vähäiset, valitsen innolla ensi kerralla jonkun toisen kaupungin oivallisista syöttölöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti